Artikkeli julkaistu Perheterapia-lehdessä nro 1/2015
Lataa artikkeli PDF-tiedostona: 
Takaisin Reflektion kotisivulle.
TIIVISTELMÄ
Kirjoituksessa käsitellään videotallenteiden merkitystä psykoterapiassa. Katsaus kattaa historian, nykyhetken ja tulevaisuuden näkymät. Kirjoituksessa hahmotellaan samalla videotallenteiden hyöty- ja haittavaikutuksia terapiaprosessissa.
Tarkastelukulmana on lähinnä perheterapeuttinen työskentely, erityisesti dialoginen perheterapia, joskin aiheen käsittely on sovitettavissa myös muuhun psykoterapeuttiseen työhön ja työnohjaukseen.
Kirjoitus perustuu Erityistason voimavarakeskeisen perheterapiakoulutuksen opinnäytetyöhön Helsingin yliopistossa keväällä 2014.
Avainsanat: videotallenteet, terapiasession muistiinpanot, sanaton viestintä, tietoturva
Agneta Ahlfors
lastentarhanopettaja, lastensuojelun sosiaaliohjaaja, ET-perheterapeutti
Asiakastapaamisten videotallennus on ollut keskeisessä asemassa neljän viime vuoden aikana samanaikaisesti suorittamissani koulutuksissa Helsingin yliopiston Palmenian jatkokoulutuskeskuksessa, Taitoban tarjoamassa ratkaisukeskeisessä työnohjauskoulutuksessa ja Dialogicin tuottamassa voimavarakeskeisessä perheterapiakoulutuksessa. Minulla ei ole aiempaa kokemusta videotekniikasta, mutta etäkoulutuksen asiakastyö herätti suurta kiinnostusta videotekniikan käyttömahdollisuuksiin niin perheterapiassa kuin työnohjauksessakin.
Ratkaisukeskeiset ja voimavarakeskeiset lähestymistavat eroavat toisistaan sekä erilaisen teoreettisen taustan että ”terapiamenetelmiensä” osalta, vaikka molemmat suuntaukset perustuvatkin yhteiseen perheterapian kehitysvaiheeseen (Holm 2011a). Ratkaisukeskeisessä menetelmässä haetaan yksilöiden voimavaroja ja niiden kautta saavutettuja onnistumisia, kun taas voimavarakeskeinen tai dialoginen menetelmä kiinnittää enemmän huomiota ihmisten välisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen, joista haetaan voimavarat ongelmien ratkaisemiseksi (Holm 2014). Kuten jatkossa totean, asiakastapaamisten videotallennus tuottaa merkittävää hyötyä kummassakin koulukunnassa. Etenkin voimavarakeskeisen menetelmän intersubjektiivisuuden tarkkailussa videotallenteen kautta pystytään tekemään havaintoja, jotka jäävät terapeutilta helposti huomaamatta itse ryhmäsession aikana; yksilön tarkkailussa terapeutin omat aistit riittävät usein pidemmälle kuin kokonaisen ryhmän havainnoinnissa samanaikaisesti.
Tämä on voimavarakeskeisen ja dialogisen perheterapiakoulutukseni opinnäytetyöhön perustuva artikkeli. Pyrin kuvaamaan videotallenteiden hyötyjä ja haittoja perheterapiassa, sekä heijastamaan käsiteltäviin asioihin omat kokemukseni koulutuksen aikaisessa asiakastyössäni. Videotekniikkaan syvennyn ”kansantajuisesti” vain siltä osin kuin käytettävällä tekniikalla on merkitystä videotallenteiden toteutuksessa.
Koulutuksissani huomasin itsessäni ja kollegoissani suuriakin vaikeuksia toteuttaa videoiden tallentamiset ja niiden esittämiset jouhevasti ja tarkoituksenmukaisesti. Pyrin tässä artikkelissani esittämään ajatuksia ja ohjeistusta siitä, miten haasteet ovat voitettavissa.
Artikkelini on melko tekniikkapainotteinen historian kuvauksia myöten. Tämä johtuu osittain siitä, että audiovisuaalisten tallenteiden käyttö psykoterapiassa on hyvin paljon sidoksissa käytettävän tekniikan tasoon ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Olen itse yllättynyt siitä, kuinka vähän otsikkoni aiheesta löytyi kattavaa kirjallista aineistoa kirjastoista tai internetistä. Näin ollen kokonaiskuvan muodostaminen on vaatinut tiedonpirstaleiden keräämistä hyvin monesta lähteestä, mikä myös ilmenee lähdeluettelon pituudesta.
Teknisissä osioissa olen saanut arvokasta apua IT-asiantuntijana toimivalta aviomieheltäni Mikael Storsjöltä. Uuden videointijärjestelmän tekniseen kehitystyöhön on olennaisesti vaikuttanut myös hyvä ystäväni Islam Matsiev.
Käsinkirjoitetut muistiinpanot ovat olleet käytössä terapiasessioiden sisällön taltioimisessa kautta aikojen, ellei itse session aikana niin ainakin jälkeenpäin suoritettuna. Tätä kuvaa esimerkiksi tuttu amerikkalainen klisee talking cure -terapiaistunnosta, jossa potilas makaa sohvalla ja terapeutti on muistiinpanojensa kimpussa.
Ääninauhoitusten käytöstä psykoterapian opetuksessa ja sessioiden tarkkailussa on viitteitä jo vuodelta 1935, jolloin Yale Institute of Human Relations nauhoitti ja litteroi (vaan ei julkaissut) kokonaisen psykoterapiasession (Kirschenbaum 1989, 202).
Varsinainen uranuurtaja terapioiden nauhoituksessa oli amerikkalainen psykoterapeutti Carl Rogers, joka julkaisi vuonna 1942 satakunta sessiota käsittävän psykoterapiaprosessin (Rogers 1942).
Rogers oli monessa psykoterapian uranuurtaja; dialogisen menetelmän perustotuuksia ilmenee jo hänen varhaisessa tuotannossaan, esimerkkinä sitaatti: "Jos minun ei tarvitsisi osoittaa oma viisauttani ja oppimistani, olisi parempi luottaa asiakkaaseen suunnan valinnassa" (Rogers 1961, 12)
Rogersin kehittämä laitteisto oli nykypäivän tekniikkaan nähden alkeellinen, työpainotteinen ja varmasti hyvin kallis. Hänen phonographic recording käsitti kaksi muovilevyä kaivertavaa fonografilaitetta. Viereisessä huoneessa istuvat sihteerit vaihtoivat levyt kolmen minuutin välein, sillä tämä oli levyjen tallennuskapasiteetti. Session äänitallenteet litteroitiin jälkeenpäin sanatarkasti puhtaaksikirjoitettuun muotoon.
Tästä huolimatta uuden tekniikan edut nähtiin laajasti sekä terapiaprosesseissa että alan koulutuksessa. Rogers pystyi nauhoituksensa ja litterointien avulla mm. käynnistämään terapiaprosessien tieteellisen tutkimuksen: “Tallenteet ja litteroinnit mahdollistivat myös sen, että Rogers ja hänen opiskelijansa aloittivat psykoterapiaprosessin tieteellisen tutkimuksen – mikä oli tärkeää psykoterapian kannalta. Rogers pystyi esimerkiksi luokittelemaan terapeutin vastaukset niiden ohjaavuuden suhteen, laskemaan, kuinka usein terapeutti vastaa ja tarkastelemaan näitä suhteessa asiakkaan myöhemmin esittämiin näkemyksiin terapiasta. Hän sai monet terapeutit kokemaan olonsa epämiellyttäväksi, kun hän raportoi ohjailevien terapeuttien käyttävän 6 kertaa enemmän sanoja kuin ei-ohjailevat terapeutit” (Kirschenbaum 2004, 119).
Terapiaprosessien nauhoittaminen oli luonteeltaan ja tavoitteiltaan kirjallisten muistiinpanojen viemistä uudelle, entistä tarkemmalle tasolle. Toki jo analoginen äänitallennus antoi mahdollisuuden arvioida ja luokitella puheen prosodiaa, esim. äänensävyjä ja tunteenpurkauksia, mutta Rogerskin siirtyi jo 1950-luvulla tekniikan kehittymisen myötä kinemaattisen eli liikkuvan kuvan käyttämiseen.
Vanhan sanonnan mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ihmissilmä tarvitsee vähintään 16 kuvaa sekunnissa, ettei liike vaikuttaisi nykivältä; tätä taajuutta käytettiin aikoinaan mykkäelokuvissa, mutta nykypäivän elokuva tai video välittää 25-30 kuvaa sekunnissa (Thompson & Bordwell 1994). Kyse on toki liikkuvan kuvan illuusiosta, joka osoittaa näköaistimme epätäydellisen rekisteröintikyvyn. Minuutin pituinen videojakso sisältää täten noin 1800 kuvaa eli 1,8 miljoonaa sanaa yllä olevan sanonnan vertauskuvaa käyttäen. Raamatun sanoma olisi tällä laskentatavalla kiteytettävissä 25 sekunnin YouTube-videoon, Koraanin esittämiseen riittäisi 2-3 sekuntia.
Terapiasessioiden videotallennukset ja näiden käyttö terapiakoulutuksessa valtasivat alaa 1960-luvun alusta alkaen, kun filmikamerat ja videonauhurit kaupallistuivat jopa kotikäyttöön (Abbas 2004). Digitaalinen tekniikka eli puolijohdetekniikalla valmistetut CCD-kennot kameroissa ilmestyivät 1980-luvulla. Tallennuksetkin siirtyivät digitaalisiksi, ja erilaisia kooltaan yhä pienempiä mutta kapasiteetiltaan yhä suurempia muistimedioita tuli markkinoille. Hintojen laskun sekä massatuotannon ja ‑markkinoinnin myötä yhä parempi tekniikka tuli laajaan käyttöön harrastus- ja kotikäyttäjien keskuudessa. Psykoterapiaprosessien videotaltioinneissa voitiin puhua jo läpimurrosta 1990-luvun toisella puoliskolla.
Psykoterapiasessio on luonteeltaan kommunikointia eli viestintää terapeutin ja asiakkaan välillä. Psykoterapia voidaan määritellä psyykkisten ongelmien ja erilaisten elämän kriisivaiheiden hoitamiseksi keskustelun avulla yhteistyössä terapeutin kanssa. Etenkin perheterapiassa, jossa osallisia on vähintään kolme henkilöä, perheenjäsenten keskinäinen viestintä ja vuorovaikutus – tässä ja nyt – on etusijalla.
Keskustelussa vuorovaikutteinen viesti välitetään osaksi puheella eli kieltä käyttäen ja osaksi ei-kielellisillä ilmaisuilla. Ihmiskielen synnystä löytyy monenlaisia teorioita. Todennäköisesti kieli syntyi jo yli 60 000 vuotta sitten esi-isiemme vielä asuessa Afrikassa – aikana, jolloin Pohjan perukoilla oli jääpeitettä, eikä tietoakaan maahanmuuttoa vastustavasta kantaväestöstä. Etelämpänä ihmiset pystyivät jo silloin puhumaan, laulamaan ja tanssimaan – kolme toisiinsa sidottua ilmaisuväylää, joiden avulla ihmiset saivat asiansa, tunteensa ja tarkoituksensa viestitettyä kanssaihmisilleen (Berg 2010). Monilla eläimillä elekieli on tärkein viestinnän keino; ihmisten sivilisaatiossa sanallinen ja kirjallinen viestintä voitti alaa. Antiikin Kreikassa opetettiin retoriikkaa eli puhetaitoa oppina menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta. Puhe edusti järkeä ja rationaalista ajattelua, kun sen sijaan paljolti elekieleen perustuva karisma oli tunteen asia, jota ei voi pohjimmiltaan järjellä selittää, kuten sosiologi Max Weber ilmaisi asian (Takala 2013, 4).
Viime aikoina on yhä enemmän kiinnitetty huomiota non-verbaaliseen viestintään eli viestintään, joka ei perustu sanojen sopimuksenvaraiseen sisällölliseen merkitykseen. Non-verbaalista eli sanatonta viestintää ovat esimerkiksi katseet, eleet, ilmeet, kosketukset, liikkeet ja vartalon asennot sekä myös äänensävyt, puheen nopeus ja puheen voimakkuus. Nämä välittävät tietoa viestinnän osapuolten välillä esimerkiksi puhujan mielentilasta ja asennoitumisesta. Sanaton viestintä voi olla luonteeltaan joko tahallista tai tiedostamatonta.
Elekielen tieteellisellä tutkimuksella on vanhat perinteet – tämä oli jo Charles Darwinin tutkimuskohteena kirjassaan Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä, joka oli maailman ensimmäisiä kirjoja, jossa käytettiin valokuvia havainnollistamaan kerrontaa (Darwin 1872). Darwin tutki runsaan parinkymmenen tunnetilan ilmenemistä lihastoiminnan kautta ihmisissä ja eläimissä. Eri lajien vertailussa havaittu samankaltaisuus viittaa lajien yhteyteen evoluution historiassa. Ihminen pystyy ilmaisemaan ja ymmärtämään peräti 250 000 erilaista kasvonilmettä (Pease 2004).
Alan julkaisuissa kerrotaan usein, että sanaton kommunikaatio muodostaa 93 % ihmisen viestinnästä. Tähän suhdelukuun pitää suhtautua varauksella; se perustuu Albert Mehrabianin sinänsä laajaan tutkimukseen, jossa hän päätyi siihen, että 7 % viestistä välittyy sanoilla, 38 % äänteillä ja äänensävyillä sekä 55 % sanattomasti ilmeillä, eleillä, vartalon asennolla jne. (Mehrabian 1981). Täsmällisiin prosenttilukuihin takertumatta on syytä otaksua, että suhde kielellisen ja sanattoman viestinnän välillä muuttuu eri tilanteissa ja eroaa myös ihmisen luonteenpiirteen ja kulttuuriperinnän mukaan. Sanaton viestintä muodostaa kuitenkin varmasti kaikissa olosuhteissa valtaosan ihmisten viestinnästä ja keskinäisestä vuorovaikutuksesta Tästä johtuen kirjallisilla muistiinpanoilla tai vaikkapa Rogersin äänitallenteilla ei pystytä rekisteröimään terapiasessioiden sisällöstä kuin pieni murto-osa. Hyvälaatuisessa videotallenteessa rekisteröityy olennaisesti suurempi osa viestinnästä asiakasperheen sisällä tai suhteessa terapeuttiin.
Toinen näkökohta on ihmisen (tässä tapauksessa terapeutin) kyky rekisteröidä ja huomata kaikki, mitä tapahtuu perheterapia-sessiossa, jossa on läsnä kenties 4-5 henkilöä. Ihmisen terveen silmän näkökenttä on suunnilleen 180 astetta vaaka- ja pystysuuntaan, mutta fiksaatiopiste (ammattikielellä tarkan näön alue eli fovea) on huomattavasti pienempi, vain 2,7 astetta (Retina 2014; Ahola 2014). Kun terapeutin oma katse ja huomiokyky ovat kiinnittyneet henkilöön, jonka kanssa hän käy parhaillaan dialogia, ja hänen ajatuksen työstävät seuraavaa avointa jatkokysymystä, moni olennainen asia sessiossa saattaa jäädä huomaamatta. Tämä riski on ilmeinen etenkin kokemattoman terapeutin osalta. Tässä pari esimerkkiä:
Psykoterapiakoulutuksen työohjausta varten esitin parisuhdeterapiasessiota, jota videon myötä kuvailin pääkohdiltaan työryhmässä. Olin hyvin hämmästynyt, kun kouluttajamme esitykseni jälkeen kyseli huomasinko, miten toisen miehen silmät kyyneltyivät eräässä kohdassa, missä hänen kumppaninsa kertoi omista tunteistaan. En ollut huomannut; vielä videota jälkeenpäin katsellessani oma huomioni suuntautui kumppanin puheenvuoroon. Hyvin olennainen osa asiakkaitteni vuorovaikutuksesta ja keskinäisestä kiintymyksen ja empatian osoituksesta oli mennyt minulta ohi! Tämän jälkeen opin katsomaan videoita laajemmalla perspektiivillä kuin itse session aikana. Huomasin, että joka kerta, kun katsoo samaa videota uudestaan, näkee ja oppii jotain, mikä edellisellä kerralla oli jäänyt huomaamatta.
Kerran keskustelin lähikollegan kanssa eräästä perheterapiasessiosta. Mielenkiinnosta nauhoitin keskusteluamme. Huomasin, että oma kerrontani käsitteli asiakkaiden käyttäytymistä, ärtymystä ja aggressiivista elekieltä, äänensävyjä ja ajoittaista leppoisuutta. Kun tuoreeltani selostin session sisältöä, minulla oli päällimmäisenä mielessä juuri sanaton osuus asiakkaiden vuorovaikutuksesta. Kirjallisissa muistiinpanoissa olisin tuskin pystynyt merkitsemään muistiin kuin pienen osan session sisällöstä, edes siitä, mitä itse pidin tilanteessa tärkeimpänä.
Tässä yhteydessä haluan painottaa, että vaikka psykoterapiasessioiden videotallenteiden hyödyt ja heikkoudet ovat samankaltaisia kaikissa terapiamuodoissa, niiden merkitys korostuu perheterapiassa, jossa kiinnitetään huomiota erityisesti ihmisten välisiin suhteisiin ja myös ”present momentin” tarkasteluun (Holm 2014). Sanattomalla viestinnällä on tällöin suuri merkitys, koska dialoginen yhdessäolo on sekä sanallista että ruumiillista vuorovaikutusta. Kun dialogia käydään ulkoisen ja sisäisen ajatusmaailman kanssa, keskustelussa kaikki havainnot ja tunteet ovat yhtä arvokkaita ja oikeita. Hyvässä videotallenteessa dialoginen vuorovaikutus tallentuu palvelemaan myöhempää analyysia.
Terapiasessioiden videotallennuksella on useita käyttötarkoituksia, joskin alan kirjallisuus kertoo toistaiseksi valtaosin videotallennusten merkityksestä terapeuttien koulutuksessa. Yhä enenevässä määrin videotallenteita käytetään teknisenä apuvälineenä myös monessa muussa tarkoituksessa. Kirjallisuudessa viitataan erityisesti parisuhdeterapiaan.
Terapeuttien koulutuksessa videotallennuksia käytetään hyvin laajasti uusien opiskelijoiden osaamisen tarkkailuun, arviointiin ja pätevyyden kehittämiseen (Pelling & Renard 1999). Videotallennusten hyödyt koulutuksessa ovat ilmeiset; videot antavat terapiakoulutuksen työnohjaajille tarkkaa ja ”objektiivista” tietoa asiakkaista sekä asiakkaan ja terapeutin vuorovaikutuksesta terapiasessioissa.
Myös Rogersin yllä selostettuja äänitallenteita käytettiin ensisijaisesti koulutustarkoitukseen. Audiovisuaalisten apuvälineiden käytölle psykoterapiassa muodostui tietty teoreettinen perusta Yhdysvalloissa 1970-luvun lopussa kehitetyn Interpersonal Process Recall eli IPR-menetelmän myötä (Kagan 1978).
Luonteeltaan IPR-menetelmä on nippu ohjeita tai strategia siitä, miten videotallennuksia tulisi käyttää terapeuttien koulutuksessa. Kaganin perusajatuksena on huomio siitä, että ihmisen valikoiva havainnointi on terapeuttisten pyrkimysten esteenä enemmän kuin mikään muu tekijä, eli ”näemme, minkä haluamme nähdä ja kuulemme, minkä haluamme kuulla” (Cashwell 1994). Ihmiset tarvitsevat toisiaan, mutta myös pelkäävät toisiaan, mikä johtuu paljolti perimmäisistä kokemuksista pienenä olemisesta isojen joukossa. Tästä takia ihmiset hakevat psykologisesti ”turvallista” etäisyyttä toisistaan, ja sen seurauksena ihmiset käyttäytyvät usein ”diplomaattisesti”. Kagan (1978) uskoo, että terapeuttien diplomaattinen käyttäytyminen ilmenee kahdella tavalla: teeskennellään kliinistä naiiviutta ja seulotaan asiakkaan kerrontaa. Kun terapeutti ei halua tai uskalla syventyä asiakkaaseen, hän käyttäytyy ikään kuin ei ymmärtäisi asiakkaan viestintää. Asiakkaiden viestien tiedostamaton seulonta perustuu taas usein kokemattomien terapeuttien aikapulaan, kun syvennytään samanaikaisesti omiin ajatuksiin ja keskustelun seuraavaan vaiheeseen. Lopputuloksena on tilanne, jossa terapeutti ei huomioi asiakkaan viestejä, jotka ovat ilmeisiä ohjaajalle; terapiasession sisällöstä olennainen osa jää huomaamatta sekä terapeutilta että asiakkaalta.
IPR-menetelmä on luotu auttamaan terapeuttia tiedostamaan paremmin asiakkaan ja terapeutin dynaamisen suhteen. IPR-menetelmässä käydään terapiasessio läpi työnohjaajan/kouluttajan kanssa videotallennetta katsomalla ympäristössä, joka on kannustava ja uhkista vapaa. IPR-menetelmä ohjeistaa terapiasession läpikäynnin yhteistoiminnassa ohjaajan kanssa systematiikalla, joka avaa terapiasession sisällön tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Videoon tutustutaan ennen ohjaussessiota, ohjaaja ja/tai koulutettava valitsee tärkeäksi katsomiaan kohtia etukäteen, mieluiten intersubjektiivisesti painottuvia osia, ja ohjaaja tai terapeutti pysäyttää nauhoituksen sopivissa kohdissa. Kysytään avoimia kysymyksiä, joissa tärkeintä on keskittyä terapeutin ja asiakkaan ajatuksiin ja tunteisiin terapiasession aikana. Olennaista ohjaussession onnistumiselle on myös se, että ohjaajalla ei ole ”opettajamainen” ote, vaan ohjaajan haluamiin lopputuloksiin ja ‑toteamuksiin päästään keskustelun myötä.
Esimerkiksi omaan perheterapiakoulutukseeni kuului psykoterapian työnohjausta pienryhmissä, joissa käsiteltiin opiskelijoiden omaa psykoterapeuttista asiakastyötä. Kuusihenkisen pienryhmän jäsenet esittivät näissä ohjausistunnoissa kukin vuorollaan 7-8 omien terapiasessioidensa videota. Nämä työnohjaukset asiakastöineen olivat hyvin olennainen osa koulutusta. Työnohjaajat eivät ehkä käyttäneet juuri IPR-menetelmää, mutta ainakin käytännössä jotain vastaavaa systemaattista ja dialogista menettelyä.
Omalta osaltani pidin psykoterapian työnohjausta erittäin hyödyllisenä kokemuksena oman oppimiseni kannalta. Omien terapiasessioiden sisältö virheineen ja onnistumisineen avautuivat merkittävässä määrin näissä työnohjauksissa. Samalla saattoi oppia hyvin paljon opiskelijakollegojen videoista.
Psykoterapeutin työnohjaus ja vertaistuki
Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira myöntää oikeuden käyttää psykoterapeutin ammattinimikettä. Tämän jälkeen ammattinimikkeen käyttäjän osaamisen ylläpitoa ei tarkasteta. Käytäntö poikkeaa tältä osin esim. lentolupakirjan uusimista ja voimassaolon jatkamista koskevista säännöistä.
Ammattipätevyyden ylläpitäminen edellyttää toki jatkokoulutusta. Työnohjaus koetaan erittäin tärkeäksi oman psykoterapeuttisen työn tukena ja kehityksen lähteenä. KELA:n hyväksymille psykoterapeuttilistoille pääsyn vaatimukset ovat (KELA 2012, 2): ”Terapeutilla on oltava työnohjaus järjestettynä siinä vaiheessa, kun hän hakee Kelan kuntoutuspsykoterapian palveluntuottajaksi. Työnohjaajan antamasta selvityksestä tulee ilmetä, että työnohjaus jatkuu säännöllisesti. Asiantuntijoiden näkemyksen mukaan työnohjauksen tarve vaihtelee toteutuen käytännössä kerran 1–2 kuukauden aikana.”
Suomesta löytyy useita yrityksiä, jotka tarjoavat työnohjausta psykoterapeuteille. En ole löytänyt viitteitä siitä, että tässä työnohjauksessa tai vertaistuessa vielä käytettäisiin paljonkaan videotallenteiden suomia mahdollisuuksia. Hyötynäkökohdat huomioon ottaen voidaan olettaa, että psykoterapeuttien työnohjauksessa videotallenteet tulevat vastaisuudessa käyttöön. Videotallenne antaa objektiivista pohjaa terapiaprosessin arvioimiseksi ja helpottaa siten terapeuttien keskinäistä konsultointia (McCullough 2009).
Asiakastyö
Videotallenteita on käytetty koulutuksen ohella yksilö-, ryhmä-, perhe- ja parisuhdeterapiassa ainakin 1960-luvulta lähtien (Alpert 1996). Tällöin on usein käytössä video playback eli videotallennetta katsotaan ja analysoidaan yhdessä asiakkaan kanssa. Albert (1996) toteaa, että eritoten parisuhdeterapiassa on saatu myönteisiä tuloksia videotallenteiden käytöstä. Yhtenä videotallenteiden hyödyistä mainitaan terapian tehostuminen ja lyhentyminen.
Amerikkalainen psykoanalyytikko ja terapeutti Ian Alger mainitaan usein videotallennusten pioneeriksi parisuhde- ja perheterapiassa (Carey 2009). Alger toimi alun alkaen psykoanalyytikkona, mutta hän teki mittavan osan työurastaan perheterapian alalla. Hänen mielenkiintonsa videotekniikkaan perustui oivallukseen sanattoman viestinnän merkityksestä perheen sisällä ja myös terapeutin ja asiakkaan välillä (Alger 2001).
Myös tunnetun amerikkalaisen parisuhdeterapeutin John Gottmanin menetelmässä, Gottman Method of Couple’s Therapy, terapiasessioiden videotallenteet ovat keskeinen työkalu(Abraham 2010). Gottmanin menetelmässä syvennytään puolisoiden keskinäiseen kommunikaatioon. Runoilijan sanoin ”sanat eivät riitä kertomaan”, joten apuvälineeksi otetaan videotallenne, jonka avulla ilmenee myös sanaton viestintä. Videotallenne ei ole ainoastaan terapeutin muistiinpanoväline, vaan videoita katsotaan ja analysoidaan myös yhdessä asiakkaiden kanssa.
Gottman ja kumppanit ovat kehittäneet menetelmän Specific Affect Coding System (SPAFF) vuorovaikutustilanteen luokittelemiseksi videotallenteesta. SPAFF kehitettiin avioparien vuorovaikutuksen koodaamiseen, mutta sitä on sovellettu mm. vanhempien ja lapsen vuorovaikutuksen tutkimisessa. Vuosien varrella SPAFF-koodisto on kehittynyt, ja viimeisimmän version kehitystyötä on kuvattu Gottmanin julkaisemassa kirjassa The Mathematics of Marriage: Dynamic Nonlinear Models (Gottman 2002).
SPAFF-järjestelmässä kiinnitetään huomiota keskustelevien parien puheen sisältöön ja äänenpainoon sekä kasvonilmeisiin ja muuhun ei-sanalliseen viestintään. Kasvonilmeiden havainnoimisen pohjalla on Paul Ekmanin kehittämä FACS-järjestelmä (Facial Action Coding System) (Ekman & Friesman 1978; Wikipedia 2005-2014a). Menetelmän perusasetelman mukaan avioparille annetaan keskusteltavaksi jokin ristiriitoja herättävä aihe, esimerkiksi lastenkasvatus tai rahankäyttö. Pari saa keskustella 15 minuutin ajan samalla, kun heitä kuvataan videokameroilla, ja mahdollisesti myös psykofysiologista aktiviteettia mitataan keskustelun yhteydessä.
FACS-menetelmässä kasvojen eri lihasten osallistuminen ilmeeseen on merkityksellinen; kasvon lihasten toiminta on ilmeiden koodaamisen perustana. Hymyn aikaansaa sekä poskipään lihakset, musculus zygomaticus major, että silmän kehälihas, musculus orbicularis oculi. Todellisen ja teennäisen hymyn pystyy erottamaan siitä, että poskipään lihasten toiminta on usein tietoisesti ohjattu toiminto, mutta silmän kehälihasta ohjaa tahaton toiminto. Näin ollen aito tai todellinen hymy ulottuu silmiin saakka (Pease 2004). Kyse on ihmisen geeniperintöön sisältyvästä toiminnosta; vauva osaa hymyillä jo 6 viikon iässä, ja nelikuinen osaa nauraa ääneen. Lapsi oppii nopeasti, että hymy viestii sosiaalisen kanssakäymisen halusta, siinä missä itku ja kirkuminen viestittävät huomion tarpeesta. Hymyn merkityksestä kielii myös nk. hymiö, joka on maailman eniten käytettyjä ikoneita.
Tunnetilojen mikrohetkien havainnointi on tärkeää perheterapiassa. Esimerkiksi hymyn merkitys terapian aikana on osoittautunut hyvin merkitykselliseksi; hymy voi laukaista vaikeitakin tunnetiloja. Havainnoinnin kannalta videotallenteet antavat informaatiota mikrohetkistä. Asiakkaat reagoivat usein enemmän siihen, miten terapeutti sanoo asiansa, kuin mitä terapeutti itse asiasta sanoo. Kyse on sekä prosodiasta että elekielestä. Perheterapia voi parhaimmillaan kuvata rytmisenä, ruumiillisena dialogitanssina (Holm & Seikkula 2013).
FACS-menetelmä ei rajoitu hymyn rekisteröimiseen, vaan erilaisia elekielen ilmaisuja on jopa useita satoja, joiden rekisteröinti pystytään toteuttamaan tietokoneella hyvälaatuisesta videosta (Wikipedia 2005-2014a). SPAFF-menetelmää on käytetty myös Suomessa esimerkiksi Helsingin Kauppakorkeakoulussa psykoterapeutti Mikael Saarisen johtamassa tutkimushankkeessa tunneosaamisen yhteydestä menestykselliseen johtamiseen (Salminen ym. 2010).
Oman muistinsa varassa toimiminen voi käydä ylivoimaiseksi, etenkin psykoterapeutille, jolla on useita asiakkaita ja pitkiä asiakassuhteita. Vaikka uskommekin present moment –lähestymistapaan, kaikki tapahtuu tässä ja nyt sekä vain kerran (Holm 2011b, 10), historialla ja aiemmilla terapiasessioilla on merkityksensä nykytilanteen arvioinnissa. Jonkinlaista muistiinpanovälinettä ja ‑tekniikkaa sekä arkistointia on käytettävä. Ellei tyydy hajanaisiin lehtiömerkintöihin tai rakenna tietokonepohjaista päivitettävää asiakasrekisteriä, asiakastapaamisten videotallennus tarjoaa mielestäni oivan vaihtoehdon.
Videotallenteiden käytössä puuttuvat tai puutteelliset hakutoiminnot muodostavat ongelman; jos tänään tiedän haluavani palata viime kevään aikana käydyn keskustelun analysointiin, oikean videopätkän löytämiseen kuluva aika saattaa muodostua ylitsepääsemättömäksi kynnykseksi. Videoille pitää rakentaa arkistointijärjestelmä, sanahakujärjestelmä ja ”kirjainmerkkejä”; tästä enemmän jäljempänä olevassa osioissa videotekniikan tulevaisuudennäkymistä.
Psykoterapiasessioiden videotallenteista on arkistoinnin ohella muutakin hyötyä. Tarkastelemalla videotallennusta session jälkeen huomaa asioita, jotka jäivät istunnossa huomaamatta. Näin voi valmistautua paremmin seuraavaan sessioon. Tämä korostuu perheterapiaistunnossa, jossa on monta läsnäolijaa ja useita samanaikaisia vuorovaikutussuhteita.
Videoiden katseleminen jälkeenpäin on myös omiaan parantamaan psykoterapeutin omaa ammattiosaamista. Usein videon katseleminen välittää erilaisen kuvan tapahtumasta kuin oma muistikuva, jossa on aina aineksena tiedon seulonta oman persoonallisuutensa lävitse. Terapiasession videotallenne pitäisi aina sisältää myös terapeutin oman kuvan ele- ja ruumiinkielineen. Itse olen useasti hämmästellyt omaa ammattitaidotonta, virheellistä ja jopa vahingollista elekieltäni istunnon aikana; asia on valjennut vasta videota analysoitaessa. Video antaa mahdollisuuden tutustua itseensä ja toimintaansa objektiivisesti.
Omassa psykoterapiakoulutuksessani asiakastyöskentelyn videotallennus on ollut osana koulutusohjelmaa. Kuvittelen, että tulevassa ammatinharjoittamisessa siihen liittyvine työnohjauksineen on paljonkin hyötyä keskustella työnohjaajan kanssa videolle tallennettujen asiakastapaamisten pohjalta. Muutoin työnohjaajani jää minun oman subjektiivisen ja verbaalisesti esitetyn mielikuvani varaan ohjausta annettaessa, mikä todennäköisesti heikentää työnohjauksesta saatavaa hyötyä.
Psykoterapiasessioiden vaaroja ja haittoja sekä terapeutin että asiakkaan näkökulmasta on käsitelty melko laajasti etenkin amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Seuraavassa käsittelen muutamia ydinkohtia.
Asiakkaan suostuminen videotallennukseen
Usein pelätään, ettei asiakas suostu session videotallennukseen. Monen asiakkaan epämukava olo ja alun vaivautuneisuus videotallennusta kohtaan voi perustua erilaisiin tekijöihin, jotka liittyvät pääosin asiakkaan kokemaan haavoittuvuuteensa tilanteessa, kuten Alpert (1996) toteaa:
Videotallennus unohtuu kuitenkin yleensä hyvin nopeasti, kun asiakas syventyy terapeuttiseen prosessiin. Samoin asiakkaiden ja terapeuttien ennakkoluulot hälvenevät prosessin edistyessä, kun he huomaavat videotallenteista saatavan hyödyn. Esimerkiksi Brown, Moller ja Ramsey-Wade (2013) raportoivat, että tutkimukseen osallistuneilla asiakkailla oli jälkeenpäin päällimmäisenä tunteena, että ”videolaitteet unohtuivat hyvin nopeasti”.
Toki löytyy myös kirjoituksia ja tutkimustuloksia, jotka pitävät videotallennusta esteenä tehokkaalle psykoterapeuttiselle prosessille. Eräs perustelu rakentuu asiakkaan taipuvaisuuteen pyrkiä antamaan itsestään myönteisemmän kuvan, kun terapiasessio tallennetaan videolle tai ääninauhalle (Roberts & Renzaglia 1965). Kuten Brown ym. (2013) yllä mainitussa tutkimuksessaan toteavat, useimmat terapiasessioiden tallentamiseen kielteisesti suhtautuvat tutkimukset on tehty vuosina 1950–80. Voitaneen olettaa, että käytettävän tekniikan tultua yhä arkipäiväisemmäksi ilmiöksi myös asiakkaiden pelonsekainen suhtautuminen siihen on yleisellä tasolla taantunut.
Monet tutkimukset osoittavat, että videotallennusten rajoittunut käyttäminen psykoterapiasessiossa perustuukin terapeutin omaan vastahakoisuuteen eikä niinkään asiakkaan pelkoon (Aveline 1992; Alpert 1996, 93-94). Olen oman työnohjaaja- ja psykoterapiakoulutukseni aikana nauhoittanut noin 550 tuntia asiakassessioita, joissa asiakkaita yli 50. Paria poikkeusta lukuun ottamatta asiakkaat ovat suhtautuneet joko myönteisesti tai neutraalisti videotallennukseen.
Asiakkaille pitää esittää perusteellisesti videotallennuksen tarkoitus, selostaa vaitiolovelvollisuutta ja painottaa, että videotallennus voidaan lopettaa heti, kun asiakas näin toivoo. Videot myös tuhotaan hänen pyynnöstään, jos hän myöhemmin tulee toisiin ajatuksiin. Ensimmäisen tapaamisen aikana olemme käyneet tämän asian läpi ja allekirjoittaneet videotallennussuostumuksen. Tämän jälkeen ei ole ollut juuri tarvetta palata asiaan, eivätkä asiakkaat sessioiden aikana huomaa kameran läsnäoloa. Videotallennuksia jälkeenpäin analysoitaessa näkee hyvin harvoin asiakkaan katseen suuntautuvan kameraa kohti.
Videotallennus terapiasession häiriötekijänä
Terapiatilan tarkoituksenmukaisesta sisustuksesta löytyy niin mielipiteitä kuin tutkittuakin tietoa. Laajat tutkimukset vastaanottohuoneen sisustuksesta osoittavat, että pehmeys, personointi ja järjestys tuottavat hyviä käsityksiä terapeutin kokemuksesta, ammattitaidosta, luotettavuudesta ja sosiaalisesta houkuttelevuudesta (Nasar & Devlin 2011). Markku Sutelan (2012) mielestä terapiahuoneen pitää olla turvallisesti ja siististi sisustettu, huonekaluja vain tarpeellinen määrä ja järjestetty tavalla, joka mahdollistaa elekielen seuraamisen; valaistuksen on parempi olla himmeä kuin kirkas.
Psykoterapiassa hyvän keskusteluilmapiirin luominen on keskeisessä asemassa. Tärkeitä rakenneosia ovat käytettävissä olevan ajan riittävyys ja kiireettömyyden tunne, mikä antaa tilaa sekä sisäisen että ulkoisen dialogin syntyyn. Yhtä tärkeää on turvallisen keskustelutilan rakentaminen; turvallisessa ilmapiirissä voi ottaa esiin vaikeiksi kokemiaan asioita (Pääkkö 2004).
Videokamerat saattavat häiritä pyrkimystä rauhalliseen, harmoniseen ja turhia ulkoisia virikkeitä välttävään ympäristöön. Terapiatilassa oleva nauhoittava videokamera saattaa myös antaa asiakkaalle tunteen ulkopuolisen tahon läsnäolosta. Jos kameran läsnäolo vaikuttaa asiakkaiden (ja terapeutin) käyttäytymiseen, kamerasta syntyy terapeuttisen prosessin häiriö. Maamme oikeusistuimissakin pyydetään kamerat poistumaan ennen käsittelyä; syynä ei ole avoimuuden pelko, vaan huoli siitä, että osalliset ja todistajat eivät puhuisi oikeudelle vaan kamerayleisölle. Samankaltainen vaara on myös terapiaistunnoissa.
Näitä vaaroja ehkä liioitellaan. Silmiinpistävää on kriittisten näkökulmien esiintyminen enemmän aikaisemmassa tutkimuksessa kuin myöhemmässä. Olisikohan syynä se, että vanhan ajan nauhoituslaitteet olivat kammottavan kokoisia ja tällä tavoin enemmän ”läsnä” terapiasessiossa? Toinen peruste voi olla ihmisten toiminta- ja esineympäristön muuttuminen. Nuoremmat sukupolvet ovat tottuneet videotallennuksiin ja YouTubeen tavalla, joka on vierasta vanhemmalle sukupolvelle. Muistan vielä ajan, jolloin oman äänen kuuleminen nauhoitettuna oli outo kokemus. Ihminen, joka on jo nuoresta pitäen kantanut audiovisuaalista videolaitetta (älypuhelinta) taskussaan, tuskin kokee samaa tunnetta.
Yllä mainituissa Nasarin tutkimuksessa (Nasar & Devlin 2011) ja Sutelan (2012) luennossa mainitaan hyvän terapiatilan ominaisuuksista, että himmennetyllä valaistuksella on osoitettu olevan myönteisempi vaikutus terapiasessioon kuin kirkkaalla valaistuksella. TV-studion hyvin tarkat lähetykset saadaan aikaiseksi monilla liikutettavilla ja zoomaavilla kameroilla studiossa, joka on niin kirkkaasti valaistu, että osallistujat käyvät meikkaaja-maskeerajan kautta puuteroitumassa, jotta ihonväri näyttäisi luonnolliselta. Tällainen ei tietenkään käy päinsä terapiasessiossa, jossa monesta käytännön syystä joudutaan tinkimään videotallennuksen laadusta. Etenkin videon valotus on ongelmallista himmeästä valaistuksesta johtuen. Valaistuksen lisääminen videotallennuksesta johtuvista syistä ei käy juuri päinsä, joten videokameralta vaaditaan hyvää herkkyyttä alivalotuksen välttämiseksi.
Perheterapiassa käy perheitä, joilla on erilaisia ongelmia. Tilanne saattaa johtaa avioeroon ja perheyhteisön rikkoutumiseen. Useimmille avioero on hyvin raskas prosessi, johon liittyy monenlaista negatiivista ja aggressiivista tunnetilaa.
Holm (2012) ei suosittele terapiasession jakamista asiakkaille, koska siitä voi koitua monenlaisia ongelmia; riitatilanteessa editoitu video voi löytää tiensä YouTubeen, eikä ole terapeutinkaan etu, että jokin video terapiasession osasta tulee julkiseen jakoon, sillä hyväkin psykoterapeutti tekee virheitä, ja terapeutin omassa keskittymisessä saattaa esiintyä herpaantumista. Tähän voi vielä lisätä kauhukuvan, jossa luottamuksellisen keskustelun videotallenne olisi todistusaineistona jossakin riitaisessa avioero-oikeudenkäynnissä.
Toisaalta on paljon viitteitä siitä, että asiakkaan tutustuminen videotallenteeseen voi olla eduksi terapiaprosessille. Algersin ja Gottmanin menetelmissä videotallennus on olennainen osa terapeuttista prosessia, ja asiakkaiden tutustuminen videoihin katsotaan olevan avuksi asiakkaalle oman käyttäytymisensä ymmärtämisessä. Juuri YouTube-syndrooman ehkäisemiseksi Gottmanin menetelmän videotallennussitoumuksessa on rajoitus, jonka mukaan asiakkailla on aina oikeus katsoa nahoituksia uudelleen, ja nauhoitukset säilytetään aina terapeutin työskentelytiloissa (Pratt 2014).
Mikäli asiakkaalle annetaan jollekin muistimedialle tallennettu kopio terapiaistunnossa, kaikki kontrolli videotallenteen leviämisestä, tahallisesti tai tahattomasti, häviää. Mikäli pääsy videon katselemiseen järjestetään nk. pilvipalveluiden kautta, terapeutilla on ajallisesti ja teknisesti kohtalaisen hyvät mahdollisuudet estää videon joutumista vääriin käsiin. Ratkaisumallia tällaiseen käytäntöön hahmotellaan jäljempänä.
Tietoturvaan liittyvät haasteet
Psykoterapeutin vaitiolovelvollisuus on lakisääteinen (Eduskunta 1994; Valvira 2015a). Suojaamattoman terapeutti-nimikkeen käyttäjän vaitiolovelvollisuus on heikompi; tätä voidaan verrata lakimiehen ja asianajajan väliseen eroon. Lakimies on kuka tahansa itseään lainoppineena pitävä henkilö, asianajaja on Asianajajaliiton hyväksymä jäsen, ja jäsenyys antaa sekä oikeuksia että velvollisuuksia.
Tietoturvallisuuden järjestäminen on implisiittinen seuraus näistä velvollisuuksista; tietoturvan laiminlyönti saattaa johtaa salassapito- ja vaitiolovelvollisuuden loukkaamiseen. Videolle tallennettu terapiasessio on verrattavissa digitaaliseen asiakirjaan, ja tallenteesta muodostuu myös henkilötietolain määrittelemä henkilörekisteri. Digitaalisten tallenteiden kopioiminen on helppoa ja nopeaa; ne ovat myös alttiita tietomurroille. Näin ollen asiakasvideoiden tallentamiseen ja säilyttämiseen pitää kiinnittää erityistä huomiota.
Asianajajien osalta tietoturvasta määritellään hyvää asianajotapaa koskevassa ohjeistuksessa (Asianajajaliitto 2012), jossa määritellään, että ”asianajajan on huolehdittava toimiston tietoturvallisuudesta siten, etteivät sivulliset pääse luvatta tutustumaan asiakkaiden tietoihin.” Asianajotoimiston säännönmukaisessa ja lakisääteisessä tarkastuksessa tutkitaan mm. seuraavia asioita (Asianajajaliitto 2013):
Mielestäni terapiasessioiden videoaineiston käsittelyssä pitäisi noudattaa vähintään samankaltaista tietoturva-ajattelua kuin asianajat omassa toiminnassaan.
Tietoturva-asiaan ei psykoterapeuttien koulutuksessa kiinnitetä aina kyllin paljon huomiota, erityisesti videotallenteisiin liittyvän tietoturvan osalta. Kaikenlainen muistimedia jää helposti lojumaan milloin minnekin; taskussa tai laukussa oleva suojaamaton USB-tikku tai SD-muistikortti voi joutua vahingossa vieraan käsiin. Muistimediasta poistettu tiedosto saattaa olla helpostikin palautettavissa, mikäli poistaminen on suoritettu vain delete-näppäintä käyttäen. Terapeutti kantaa asiasta vastuun.
Psykoterapeutin erityisvelvollisuudet tietoturvassa
Perheterapiakoulutuksen saanut henkilö, joka anoo ja vastaanottaa Valviran myöntämän psykoterapeutin ammattinimikkeen, altistuu moneen lakisääteiseen velvoitteeseen. Henkilötietolain määräyksiä pitää kaikkien noudattaa, mutta psykoterapeutista tulee ammattinimikkeen myötä terveydenhuollon ammattihenkilö kaikkine siihen kuuluvine velvoitteineen. Vaikka psykoterapeutti toimisikin itsenäisesti ammattiaan harjoittavana henkilönä, häntä velvoittaa sekä laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä, laki potilaan asemasta ja oikeuksista (potilaslaki) että Sosiaali- ja terveysministeriön asetus potilasasiakirjoista. Tämä tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että psykoterapeutin on laadittava potilasasiakirjoja ja tämän myötä hänestä tulee henkilötietolain mukainen henkilörekisterin ylläpitäjä (Valvira 2015b). Valviran ohjeistuksen mukaan psykoterapiakäynnin aikana tehdyistä muistiinpanoista pitää olennaisilta osiltaan viivytyksettä laatia potilasasiakirjamerkinnät, jonka jälkeen muistiinpanot on hävitettävä. Mikäli psykoterapeutti työnohjauksessaan käsittelee potilastapauksia, niistä on laadittava muistiinpanot, joista potilasta ei voida mitenkään tunnistaa.
Psykoterapiakäynnin videointi on luonteeltaan muistiinpano, jota yllä mainittu Valviran ohjeistus koskee. Näin ollen psykoterapeutin pitää terapiasession videotallennuksen osalta tarkoin huolehtia siitä, että asiakas (potilas) antaa nimenomaisen ja yksiselitteisen suostumuksensa videotallenteen säilyttämisestä ja käytöstä sekä muistiinpanona potilasasiakirjojen ohella että työnohjauksessa.
Videotallenteen ominaisuudet ja laatu
Videotallenteen täyspainoinen hyödyntäminen edellyttää tallenteelta tiettyjä laatukriteereitä. Videon resoluutio (tarkkuus tai erottelukyky) kertoo, monestako pisteestä kuva on muodostettu. Videoneuvotteluissa käytetään yleisesti CIF-standardia (352*288). Tavallinen TV-lähetys on meillä PAL-standardia (720*576), ja HD-TV edustaa standardia HD 1080 (1280*1080), johon useat älypuhelimetkin kykenevät tänään. Suuremman resoluution myötä tarkkuus paranee, mutta haittapuolena ovat suuret tiedostokoot, mikä tekee editoinnin raskaaksi esimerkiksi koti-PC:llä. Käytännössä jo kohtalaisen alhainen resoluutio on riittävä. Edellä selostetussa suomalaisessa SPAFF-menetelmällä toteutetussa projektissa haettiin videolta osallistujien mimiikan ja elekielen koodausta, johon riitti jo PAL-standardin resoluutio (Salminen ym. 2010).
Kuvataajuus kertoo, montako kuvaa tallentuu videoon sekunnissa (frames per second, FPS). Mitä korkeampi kuvataajuus, sitä juohevammalta liikehdintä näyttää. Ihmissilmälle jo 16 kuvan sekuntivauhti näkyy kohtalaisen juohevana liikkeenä; tätä teoreettista näkökulmaa voidaan epäillä, koska sellainen kuvataajuus saattaa hieman nykiä. Niinpä elokuvissa on aina vuodesta 1927 ollut käytössä 24 kuvaa sekunnissa. PAL-järjestelmän TV-lähetyksissä kuvataajuus on 25 kuvaa sekunnissa, ja niinpä elokuvat TV:ssä ovat 4 % lyhyempiä (nopeampia) kuin alkuperäisessä elokuvassa! Käytännössä kaikissa markkinoilla olevissa videokameroissa on riittävä kuvataajuus eli 24–32 kuvaa sekunnissa.
Valoherkkyys kertoo, kuinka pimeässä olosuhteessa voi kuvata ilman alivalotusta eli vaaraa siitä, että kuvasta tulisi pimeä, ja yksityiskohdat häviäisivät. Käytössä oleva termi on lux rating, jossa alempi arvo kertoo paremmasta kyvystä kuvata hämärässä valossa. Mittausjärjestelmä on heikosti standardoitu, eikä valmistajan ilmoitukseen kannata juurikaan luottaa. Kameroissa on toki suuriakin eroja valoherkkyydessä; tällä on merkitystä himmeässä valossa kuvatussa terapiasessiossa, mutta erot ilmenevät parhaiten kokeilun kautta.
Yllä olevan lisäksi monet muut ominaisuudet vaikuttavat videotallenteen tekniseen laatuun: objektiivin laatu, kuvakennon suuruus ja laatu, mikrofonin laatuominaisuudet jne. Tässäkin pätee, että kameran hinta korreloituu todennäköisesti laatuun; toisaalta eilispäivän huippulaatu edustaa tänään keskivertotasoa.
Videokoodekki on ohjelmisto, joka mahdollistaa videon pakkaamisen tai purkamisen. Käytännössä kaikki videokamerat pakkaavat tuottamansa videokuvan, ja pakkaus on yleensä aina häviöllistä laadun suhteen. Kompressoinnin myötä syntyy tiedosto, jonka nimi on *.mpg, *.avi, *.wmv, *flv, *.mp4, *.mov tms. Eri kompressoinneissa ja niiden rakenteissa on varmasti omat pienet etunsa; käyttäjän kannalta taas syntyy vaara siitä, ettei valittu tiedostomuoto sovellu näytettäväksi jossakin tietyssä videotykissä tai muussa toistolaitteessa.
Kompressoinnin ohella myös tallennusmedia aiheuttaa ongelmia videon näyttämisessä. Videokamerat käyttävät yleensä tallennusmediana MiniDVD, Secure Digitalin SD- tai MiniSD-korttia, tai CompactFlashin CF-korttia. Nämä formaatit eivät ole keskenään yhteensopivia, ja tietyt toistolaitteistot hallitsevat yleensä vain yhden tai muutaman formaatin. Kopioimalla muistikortin sisältö USB-tikulle vältytään usein ongelmista, mutta ei aina, sillä USB-tikulla on erilaisia tiedostojärjestelmiä (esim. FAT, NTFS, HFS+), jotka eivät ole keskenään yhteensopivia.
Standardien sekamelska aiheuttaa suuriakin ongelmia ja paljon ajanhukkaa, kun monien eri käyttäjien pitäisi vuorotellen esittää videonsa yleisölle samalla laitteistolla.
Olen perheterapiakoulutukseni asiakastyötä tehdessäni hahmotellut ja kokeillut videotallennusjärjestelmää, jossa huomioidaan sekä tekninen vaatimustaso että tietoturvaan liittyvät näkökohdat. Tavoitteena oli samalla löytää käytännöllinen ratkaisu, jossa kaltaiseni kapealla teknisellä osaamisella varustettu henkilö välttyy eri standardien muodostamista sudenkuopista.
Jo alkukokeiluissa osoittautui, että paremmalla ja kalliimmalla videokameralla saa toki parempaa videotallennusta aikaiseksi, mutta kustannus-hyötyanalyysi ei vastannut täysin odotuksia. Paremman kameran parempi valoherkkyys näkyi tallenteen laadussa, mutta liki samaan tulokseen pääsee terapiahuoneen valaistuksen hillityllä parantamisella. Äänen laatu tosin parantui, mutta se ei ollut kovinkaan suurena ongelmana kaupan halvinta videokameraa käyttäessänikään. Hyvässä tallenteessa pitäisi näkyä samanaikaisesti terapeutin ja asiakkaan vuorovaikutusta, mikä etenkin ryhmäterapiasessiossa merkitsi kameran sijainnin etääntymistä kuvattavista tai ylisuuren kuvakulman käyttämistä.
Tästä syntyi ajatus kahden tai kolmen kameran käyttämisestä. Jo yksilöterapian videointi yhdellä kameralla tuottaa vaikeuksia, jos halutaan samaan kuvaan sekä asiakas että terapeutti tavalla, joka rekisteröi kummankin elekielen ja visuaalisen vuorovaikutuksen. Pari-, perhe- ja ryhmäterapiasessioissa tämä ongelma korostuu. Uudessa ratkaisussa käytetään kahta kameraa, joiden tuottama videokuva yhdistetään samaan videoon picture-in-picture (PiP) ‑tekniikalla jatkuvalla syötöllä, jolloin vältytään myöhemmältä käsittelytarpeelta ja synkronoinnilta. Ratkaisussa on päädytty käyttämään erillistä mikrofonia, jotta videotallennuksen ääni tulisi videoon hyvälaatuisena eikä yhtä sektorirajoitteisena kuin videokameran sisäänrakennetusta mikrofonista. Myös ääniraita yhdistetään jatkuvalla syötöllä videokuvaan ilman häiritsevää synkronointiongelmaa eli lip-sync error (Wikipedia 2007-2014).
Järjestelmän videokamerat ja mikrofonit pitää yhdistää toisiinsa toimimaan samassa tietokoneverkossa, eli kyseessä pitää olla nk. IP-kamerat – joko langalliset tai langattomat. Tänä päivänä kalliimman luokan videokameroilla on IP-kameran ominaisuudet, samoin useimmilla halvoilla verkko- tai webkameroilla.
Usean IP-kameran käyttö yhdessä erillisen äänisyötön kanssa olisi ollut kustannuksiltaan ylipääsemätön. Ongelma ratkaistiin käyttämällä kameroiden sijasta savukerasian kokoista nk. yhden piirilevyn tietokonetta, johon saa lisävarusteena optisen linssin (Wikipedia 2012-14).
Kuvan ja äänen tallentaminen tapahtuu internet-yhteyden kautta pilvipalveluun eli etäällä olevaan tiedostopalvelimeen. Tällä tavoin vältytään muistimedian kuljetustarpeesta ulos terapiatilasta. Tavanomaisilla ADSL-, kaapeli- tai 3G/4G-yhteyksillä on riittävän laaja kaista, sillä paikalliset laitteet pystyvät tarvittaessa puskuroimaan sitä tietovirtaa, mikä ei ehdi hetkellisesti purkautua internet-yhteyden kautta.
Liikennöinti omasta tilasta pilvipalveluun on helppo järjestää suojatuksi yleisessä internet-verkossa esim. VPN-yhteydellä. Pilvipalvelun suojaus on niin ikään kohtalaisen helposti järjestettävissä turvalliseksi. Turvatasoja pystyy järjestämään hierarkkisesti siten, että nimetyille käyttäjille ja/tai tietokoneille on järjestetty luku- ja kirjoitusoikeudet vain määritettyyn aineistoon. Psykoterapiakoulutuksen työnohjaajalla voi olla luku- ja kommenttioikeus kaikkien opiskelijoiden aineistoon, koulutettavalla vain oikeus omaan ja pienryhmänsä aineistoon jne. Mikäli asiakkaille halutaan antaa oikeus katsoa omia videotallenteita terapiasessioiden välissä, YouTube -syndrooman riskiä voi pienentää videon kopiointia vaikeuttavalla tekniikalla, ja lisäksi voidaan asettaa tietyn käyttäjän katselujakso lyhyeksi.
Järjestelmään rakennettiin käyttöliittymä, jonka avulla voi graafisesti laatikkoa piirtämällä määritellä, mihin kohtaan ja minkä suuruisena PiP-kuva sijoittuu lopullisessa videossa. Kun käytössä on tietokoneohjattuja kameramoduuleja, pystytään myös tietokoneen monitorista käsin vaikuttamaan syntyvän kuvan valoherkkyyteen, fokusointiin, värisävyyn jne. Videokuvat ja ääniraita tallentuvat myös paikalliselle muistimedialle, mikä mahdollistaa kuvien ja ääniraidan korjaamisen jälkikäteen.
Pilvipalvelussa olevan videoaineiston käyttöliittymässä on mahdollista asettaa videoon ”kirjanmerkki”, jonka avulla videon oikea kohta löytyy helposti esim. esittelytilaisuudessa. Samoin kirjanmerkin kohdalla on keskustelutila, jossa esim. työnohjaaja ja psykoterapeutti voivat käydä keskustelua kyseisen videopätkän sisällöstä ja tulkinnoista.
Järjestelmässä on helppo ottaa käyttöön puheentunnistus, jonka avulla voi taltioida puhetta ja käytyä keskustelua tekstimuotoisena, mikä antaa erinomaiset hakutoiminnot. Samoin on järjestettävissä tallennettujen videoiden käsittely elekielen tunnistuksen omaavalla SPAFF-järjestelmällä pilvipalvelun tiedostopalvelimessa.
Yllä kuvatun järjestelmän kokonaiskustannus on suuruusluokaltaan yhden hyvälaatuisen videokameran hintatasoa.
Psykoterapian soveltamiseen heijastuu ympäristön vaikutteita niin tieteenfilosofian, poikkitieteellisen vuorovaikutuksen kuin tekniikankin osalta. Videotallennusten käyttäminen psykoterapian apuvälineenä on luonnollinen osa tätä kehitystä. Tulevaisuudessa näemme todennäköisesti tekniikan uusien valloitusten, kuten puheentunnistuksen ja elekielen teknisen koodaamisen, esiintyvän myös psykoterapian tutkimuksessa ja käytännössä. Tämän käsittelyn ulkopuolelle on jätetty esimerkiksi Ruotsissa ja Yhdysvalloissa alaa voittanutta etäterapian käyttöä internetin välityksellä (termeiltään mm. Internetterapi, Online Therapy ja Skypotherapy), jollaista nähtäneen yhä enemmän myös Suomessa.
Tekniikan käyttäminen antaa uusia mahdollisuuksia, mutta siihen sisältyy myös uusia vaaroja. Videotallennusten käytön hyötynäkökohdat ovat kiistattomia psykoterapeuttisessa työssä, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus ja elekielen ilmaisut ovat tarkkailun kohteena. Näiden tallenteiden käyttö lisääntyy vastaisuudessa varmasti sekä koulutuksessa että terapeuttien päivittäisessä työnteossa. Asiakkaiden yksityisyyden suojasta ja terapeutin salassapitovelvollisuudesta huolehtiminen on tällöin ensiarvoisen tärkeätä.
Videotallenteisiin liittyy usein teknisiä vaikeuksia ja sen myötä ”rimakauhua” käyttöön oton osalta. Olisi tähdellistä sisällyttää videotekniikan koulutusta psykoterapiakoulutukseen, jotta tulevien terapeuttien kynnys uuden tekniikan käyttöönottamiseen madaltuisi.
Takaisin Reflektion kotisivuille.
Abbas, A. (2004). Small-Group Videotape Training for Psychotherapy Skills Development. Academic Psychiatry, 28, 151-155.
Abraham, L. (2010). The Husbands and Wives Club: A Year in the Life of a Couples Therapy Group, The Science of Marital Satisfaction. New York: Touchstone, A Division of Simon & Schuster, Inc. Online: http://www.slate.com/articles/double_x/doublex/2010/03/can_you_really_predict_the_success_of_a_marriage_in_15_minutes.html. Noudettu 22.01.2015.
Ahola, M. (2014). Tarkan näkökentän illuusio. Online: http://tiedostamaton.net/fovea.html. Noudettu 22.01.2015.
Alger, I. (2001). Psychiatric Times: Creative Media in Psychotherapy. Online: http://www.psychiatrictimes.com/psychotherapy/creative-media-psychotherapy. Noudettu 22.01.2015.
Alpert, M., (1996). Videotaping Psychoterapy. Journal of Psychoterapy Practice and Research, 5, 93-105.
Asianajajaliitto (2012). Hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet. Online: http://asianajajat.fi/files/1660/B_01_Hyvaa_asianajajatapaa_koskevat_ohjeet_tammikuu_2013.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Asianajajaliitto (2013). Toimistotarkastuslomake.Online: http://www.asianajajaliitto.fi/files/1681/B_06.2_Toimistotarkastuskertomuslomake_LIITE_%2813.3.2013%29.doc. Noudettu 22.01.2015.
Aveline, M. (1992). The Use of Audio and Videotape Recordings of Therapy Sessions in the Supervision and Practice of Dynamic Psychotherapy. British Journal of Psychotherapy, 8, 347-358.
Berg, L. (2010). Sveriges Radio: Filosofiska Rummet 2004.Online: http://sverigesradio.se/sida/avsnitt/52582?programid=793. Noudettu 22.01.2015.
Brown, E., Moller, N. & Ramsey-Wade, C. (2013). Recording Therapy Sessions: What Do Clients and Therapists Really Think?Bristol: Department of Counselling Psychology, University of the West of England.
Carey, B. (2009). Ian Alger, Pioneer in Innovative Therapeutic Techniques, Dies at 82.Online: http://www.nytimes.com/2009/03/11/health/11alger.html. Noudettu 22.01.2015.
Cashwell, C. S. (1994). Interpersonal Process Recall. Online: http://pegasus.cc.ucf.edu/~drbryce/Interpersonal%20Process%20Recall.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Darwin, C. (1872). The Expression of the Emotions in Man and Animals.1st edition. London: John Murray. Online: http://darwin-online.org.uk/content/frameset?pageseq=1&itemID=F1142&viewtype=text. Noudettu 22.01.2015.
Eduskunta (1994). Finlex - Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä. Online: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1994/19940559. Noudettu 22.01.2015.
Ekman, P. & Friesman, W. (1978). Facial Action Coding System: A Technique for the Measurement of Facial Movement. Palo Alto: Consulting Psychologists Press.
Gottman, J. (2002). The Mathematics of Marriage: Dynamic Nonlinear Models.Cambridge: Bradford Book, Massachusetts Institute of Technology.
Holm, P. (2011a). Voimavarakeskeinen psykoterapia ja muutos. Online: http://www.dialogic.fi/pdf/pt_julkaisut/muutos%20artikkeli.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Holm, P. (2011b). Dialogisuus työnohjaajan osaamisena. Online: http://www.dialogic.fi/pdf/julkaisut/dialogisuus_tyonohjaajan_osaamisena.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Holm, P. (2012). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 2. 9. 2012.
Holm, P. (2014). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 31.1.2014.
Holm, P. & Seikkula, J. (2013). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 22. 10.2013.
Kagan, N. (1978). Interpersonal Process Recall - Media in clinical and human interaction supervision. Teoksessa: M. Berger, toim. Videotape techniques in psychiatric training and treatment, s. 70-84 . New York: Brunner/Mazel.
KELA (2012). Kuntoutuspsykoterapia: Ote Kuntoutuspsykoterapian etuusohjeista 9/2012. Online: http://www.kela.fi/documents/10180/12149/ote_kuntoutuspsykoterapian_etuusohjeista,_terapeuttien_patevyys_12.2010.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Kirschenbaum, H. (1989). The Carl Rogers Reader. Boston, New York: Houghton Mifflin Company.
Kirschenbaum, H. (2004). Carl Rogers’s Life and Work: An Assessment on the 100th Anniversary of His Birth. Journal of Conseling & Development, 82, 119.
McCullough, L. (2009). Addednum to Treating Affect Phobia: Videotaping and Rating Your Own Sessions: Two Valuable Ways to Improve the Quality of Therapy. Online: http://www.affectphobia.org/docs/VideoATOS/VideoATOSArticle.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Mehrabian, A. (1981). Silent Messages: Implicit Communication of Emotions and Attitudes.Belmont: Wadsworth Publishing Company.
Nasar, J. & Devlin, A. (2011). Impressions of Psychoterapists' Offices. Journal of Counseling Psychology,58, 310-320.
Pease, A. &. B. (2005). The Definitive Book of Body Language (pbk. ed.). London: Orion Books Ltd.
Pelling, N. & Renard, D. (1999). Video in Supervision, Columbus State University.
Pratt, S. (2014). Client-Therapist Service Agreement. Online: http://www.closercouples.com/couples-counseling-policies/client-therapist-service-agreement/. Noudettu 22.01.2015.
Pääkkö, A. (2004). Rakkaus ja dialogisuus asiakastyössä. Ratkes 3/2004. Online: http://www.kuvajamieli.fi/mieli/artik03.htm . Noudettu 22.01.2015.
Retina (2014). Retina ry. Online: http://www.retina.fi/Vaikeudet.php. Noudettu 22.01.2015.
Roberts, R. & Renzaglia, G. (1965). The influence of tape recording on counseling. Journal of Counseling Psychology, 12, 10-16.
Rogers, C. (1942). Counseling and Psychoterapy.Boston, New York: Houghton Mifflin Company.
Rogers, C. (1961). On Becoming a Person, A Therapists view of Psychotherapy.Boston, New York: Houghton Mifflin Company.
Salminen, M., Henttonen, P., Ravaja, N. & Saarinen, M. (2010). Todellisen ja arvioidun tunneosaamisen yhteys menestykselliseen johtamiseen,Helsinki: Helsingin Kauppakorkeakoulu, Center for Knowledge and Innovation Research (CKIR) & Sensitiva Oy, Mikael Saarinen. Online: https://www.tsr.fi/c/document_library/get_file?folderId=13109&name=DLFE-5253.pdf . Noudettu 22.01.2015.
Sutela, M. (2012). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 30.11.2012.
Takala, T. (2013). Tutkimuksia karismasta eri konteksteissaan.Oulu: Lapin yliopisto, väitöskirja.
Thompson, K. & Bordwell, D. (1994). Film History - An Introduction. New York: McGraw-Hill.
Valvira (2015a). Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus. Online: http://www.valvira.fi/ohjaus_ja_valvonta/terveydenhuolto/salassapito/salassapito-_ja_vaitiolovelvollisuus. Noudettu 22.01.2015.
Valvira (2015b). Psykoterapeutin on laadittava potilasasiakirjat.Online: http://www.valvira.fi/ohjaus_ja_valvonta/terveydenhuolto/potilasasiakirjat/potilasasiakirjat_psykoterapiassa. Noudettu 22.01.2015.
Wikipedia (2005-2014a). Facial Action Coding System. Online: http://en.wikipedia.org/wiki/Facial_Action_Coding_System. Noudettu 22.01.2015.
Wikipedia (2005-2014b). List of common resolutions. Online: http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_common_resolutions. Noudettu 22.01.2015.
Wikipedia (2007-2014). Audio to video synchronization. Online: http://en.wikipedia.org/wiki/Audio_to_video_synchronization. Noudettu 22.01.2015.
Wikipedia (2012-14). Raspberry Pi. Online: http://fi.wikipedia.org/wiki/Raspberry_Pi. Noudettu 22.01.2015.